Tykkään lukea runoja samaan tapaan kuin syödä näkkileipää. Satunnaisesti, paljon kerralla ja mieluiten teen kanssa.
Itse en saa tyydytystä siitä, että jäisin kovasti arvuuttelemaan runon merkitystä. Pidän melko selkeistä runoista, niistä joiden merkityksen tajuaa. Lempirunoilijani on ehdottomasti Eeva Kilpi. Rakastan sitä yksinkertaista rehellisyyttä, joka on ilman kikkailua yhtä aikaa runollista, kaunista, herkkää ja kantaaottavaa.
Runoissa tykkään sanaleikkejä enemmän juuri ”runouden taajuudesta”, siitä jännästä tunteesta ja aaltopituudesta, jossa maailma nähdään jotenkin hitaammin, tarkemmin tai vinksahtaneemmin kuin vaikkapa romaaneissa. Haen runoista vaikutteita, sitä että omatkin aivoni virittyvät uudelle taajuudelle.
Luen runoja tietysti myös kirjoittajana. Runoilija Silja Kejosen ensimmäinen kokoelma Vihkilumen talo oli erityisesti siinä mielessä inspiroivaa luettavaa.
Kuinka ammattimaista, ajattelin lukiessani. Ottaa nyt niin selkeä ja kuvallinen maailma kuin kasvit ja sekoittaa se arkipäivään, elämään, kuolemaan, sukupolvien jatkumoon. Tuloksena on kauniita, hengittäviä, ajattomia ja silti raikkaita runoja. Tähän tapaan:
Nainen astuu aina
samaan tarhaan nukkumaan
missä paikkojen nimet kuten Jääli
Kiiminki
Ii
tuntuvat oikeilta
kukilta.
Teksti & kuva: Jenni Arbelius
Silja Kejonen: Vihkilumen talo. Otava. 2017.
