Jos haluat masentua, lue Rakkaus, niinku

Aloitin Johannes Ekholmin Rakkaus, niinku -kirjan suurin odotuksin. Rakastin teatterissa näkemään Kaspar Hauser -näytelmää. Ekholm käsikirjoitti teatteritapaukseksi nouseen näytelmän yhdessä ohjaaja Akse Petterssonin kanssa.

Tunnistin näytelmästä sen maailman, jossa elän jossain määrin itsenikin. Vaatteita, joiden viittaukset menevät niin pitkälle populaarikulttuuriin, ettei voi olla varma, ovatko ne enää vaatteita, joiden pääasiallinen tehtävä on lämmittää ja suojata, vai ovatko ne sittenkin taideteoksia, julisteita, kannanottoja ja kantajansa kulloisenkin minän jatkeita.

Tunnistin työn, joka ei enää merkitse työtä, siis paikkaa jossa asioita suorittamista vastaan saa elannon, vaan siitä on tullut jotain muuta. Se on merkki ihmisarvosta tai arvottomuudesta, luokasta, tyylistä ja siitä, millaisen imagon työtä tekemällä saa, miltä se näyttää somessa ja kuulostaa kekkereillä. Tässä maailmassa työstä onkin tullut persoonallisuuden piirre. Persoonan, jonka voi ja joka kannattaakin vaihtaa samalla kun työpaikankin. Rahaa työstä ei välttämättä edes saa.

Samoissa teemoissa liikutaan myös Ekholmin kirjassa, erityisesti juuri työn suhteen.

Rakkaus, niinkussa päähenkilö Joona, 30, entinen meditatyöläinen, on joutunut vararikossaan muuttamaan vanhempiensa luokse Kirkkonummelle. Siellä hän ”kirjoittaa romaania”, on varaton, tutkii maailmaa mielensä kautta analysoiden, käy välillä Helsingissä dokaamassa vaikka ei haluaisi juoda, sössii todellisissa ihmissuhteissaan ja ottaa rohkeita askeleita virtuaalisissa ihmissuhteissaan.

Jälleen kerran… Erittäin samastuttavia teemoja, jotka kertovat jotain tärkeää nykyajasta.

Siinä missä kirja onnistuu, on kuvaamaan sitä irrallisutta, jossa monet urbaanit pari-nelikymppiset elävät. Ratkaisuja tai onnellisia loppuja ei ole. Ja siksi kirja olikin niin masentava.

Olen opiskellut Rosen-terapiaa pitkään ja saanut siitä valtavasti irti. Menetelmä perustuu kehon ja tunteiden yhteyteen. Monet ihmiset elävät vain päänsä kautta, minäkin ennen tutustumistani Roseniin.

Kun elää vahvasti pääsään, näyttäytyy elämäkin asiana, joka pitää ymmärtää ja ratkaista. Se on raskasta, sillä elämä on paljon, paljon enemmän. Elämän luonteeseen kuuluu se, ettei sitä voi koskaan täysin ymmärtää ja se, että elämä ratkaisee kyllä itsensä ihan itse.

Tästä näkökulmasta luettuna henkilöiden irrallisuus omasta itsestään tuntui minusta kuristavalta. He hahmottivat maailmaansa eri kirjoittajien ajatusten kautta, yrittivät selittää asioita kumoon, ihan kuin elämän eri ilmiöt olisivat vain objekteja, joihin pitää selvitymisen kannalta ottaa jokin ajattelun kautta selvinnyt kanta. Päähenkilöiden todellisuuskäsitys ei vaikuttanut liittyvän todellisuuteen kovinkaan paljon,

Ja näinhän jossain määrin ihan kaikki tekevät, ovat jotain mieltä elämän eri ilmiöistä, muutenhan elämä tuntuisi hahmottomalta kaaokselta.

Silti liian pitkälle vietynä kyseessä on valtava illuusio. Ja tämän illuusion kannattelu tuntui juuri aiheuttavan suurinta tuskaa ja voimattomuutta kirjan henkilöille. Kaikki halusivat olla osa yhteistä ja individualistista tarinaansa ja toisaalta olivat hukkuneet omaansa jo kauan sitten. Ehkä siksi kukaan hahmoista ei osannut tehdä ”keisarin uusia vaatteita” ja puhkaista kuplaa, vaikka teoreettisesti niin olisivat halunneetkin.

Ihan oma lukunsa tekstissä oli mieheyden käsittely, sillä siinä sekä isä että poika kävivät omaa narsistista odysseijaansa yleisesti ottaen, naisten kanssa sekä suhteessa ”omaan” tarinaansa ja sen kertojuuteen.

Tunnistin todella hyvin myös sen tietynlaisen jäätävän myötätunnottomuuden, joka leimaa sodankäyneen sukupolven kasvattamia ihmisiä, joihin päähenkilön isä kuului. Samoin sen herkkyyden, järkytyksen ja vain asteen verran suuremman kapasiteetin myötätuntoon, joka leimaa heidän lapsiaan, eli oman sukupolveni edustajia.

Myös pinnanalainen dynamiikka siitä, kuinka erillisiä niin kutsutut ystävät kirjassa olivat, ja kuinka vähän he tekivät kohtatakseen toisensa tai edes itsensä, oli hienosti kuvattu. Tekstissä kaikki todellakin ajoivat vaan omaa asiaansa, rakensivat omaa imagoaan ja huolehtivat omista kuplistaan ja somekuvistaan. Välillä mietittiin teoreettisesti sitä, kuinka olisi hyvä tehdä jotain, josta olisi hyötyä ihmisille ja planeetalle, mutta käytännössä sen eteen ei tehty mitään.

Silti henkilöitä kohtaan tunsi myös myötätuntoa. Heistä huomasi, että he olisivat halunneet tehdä asiat hyvin ja oikein, olla rakastavia ja oikeudenmukaisia. Kukaan ei vain ehkä ollut ollut sitä heille  ensin, joten sen selvittämiseen, mitä rakkaus ja oikeudenmukaisuus merkitsevät käytännössä, vaikutti menevän aikaa.

Kirjan ihmissuhteet perustuivat pitkälti hyötyajatteluun. Toiset ihmiset olivat paitsi sosiaalista pääomaa myös potentiaalisia ratkaisualustoja omille psyykkisille haluille. Ihmissuhteen tehtävänä oli tyydyttää osallistujiensa tarpeet, paitsi ne, joiden tyydyttämiseen toinen ei suostunut. Silloin neuvoteltiin.

Missä on lämpö, missä on rakkaus?

Ei missään. Niinku.

Ja juuri siksi toivon, että ihmiset lukevat tämän kirjan. Ahdistavuudessaan se onnistuu tavoittamaan  jotain oleellista.

– Teksti: Jenni Arbelius Kuva: Otavan kuvapankki

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku, Otava, 2016.

Liity Kirjavallanlumouksen listalle!

Liity nyt ja tiedät aina mitä lukea.

Sähköpostisi on turvassa. Voit poistua listalta milloin tahansa.

Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.