Hurskainen vs. Hubara

Minulla on ollut mielenkiintoinen pariviikkoinen Koko Hubaran Ruskeiden tyttöjen ja Antti Hurskaisen Nuoren Voiman Kriitiikissä julkaistun esseen ”En vittu valehtele” parissa. Voit lukea esseen Nuoren Voiman sivuilla täällä. 

Tapojeni vastaisesti luin ensin kirjoituksen kirjasta, ennen kuin luin varsinaisen kirjan. Luin siis Hurskaisen esseen ja Hubaran teokseen tartuin vasta päivän tai parin päästä esseen lukemisesta. Esseen perusteella olin jo muodostanut hieman ennakkomielikuvaa Ruskeista tytöistä. Teksti olisi uhmakasta, ylitunteellista… jotenkin hysteeristä.

Sitten luin Ruskeat tytöt. En tunnistanut sitä samaksi teokseksi, josta Hurskainen puhui. Kyllä, vittu-sanaa käytettiin kirjassa kolme kertaa. Pisti se minunkin silmääni, mutta v-sanan merkitys oli tulkintani mukaan eri kuin Hurskaisen esseessä. Hubaran esseekokoelmassa v-sanaa käytettiin samaan tyyliin kuin juttutupien tarinankertojat käyttävät kertoessaan jotain, mihin kuulijat eivät välttämättä usko. Kuten siinä yhteydessä, että Hubara oli unilääketokkurassaan ostanut kalliin Chanelin laukun e-Baysta. Sitä ei siis käytetty yksiselitteisesti uhoamiseen, vaikka Hurskaisen tekstistä sain sellaisen kuvan.

Olen itsekin epävarma siitä, mitä sanoja nykyfeministit ja akateemikot käyttävät ja miten ”tulisi puhua”. En esimerkiksi koe omakseni alkaa puhua nais-oletetuista ja mies-oletetuista. Näiden sanojen käyttäminen omassa arkikielessäni kuulostaisi mielestäni samalla tavalla typerältä kuin Roxane Gayn kirjassa (josta kirjoitin täällä) käytetty suomennos ei-valkoinen (sanoista people of color), siis omassa arkikielessäni käytettynä.

Ymmärrän kuitenkin oikein hyvin näiden käsitteiden pointin akateemisessa puheessa ja Roxane Gayn esseekokoelman suomennoksessa, koska tällaisen puheen tehtävä on tehdä näkyväksi asioita, ilmiöitä ja kokemuksia, jotka eivät ole vielä täysin näkyvillä. Siksi uusien käsitteiden ja sanojen keksimisellä ja käyttämisellä on arvo. Akateeminen ja esseistinen puhe on erilaista kuin arkipuhe ja hyvä niin.

En silti jakanut Hurskaisen kokemusta siitä, että Hubaran teksti toistaisi uusia käsitteitä päättymättömän dj:n tavoin ja uhriutumiseen en saa sitä liitettyä millään. Itse asiassa, ainoa asia, joka minun mielestäni Timo Hännikäisen ja Koko Hubaran tekstejä yhdistää, on kirjoittajan kokemus siitä, että ei tule kohdatuksi arvokkaasti ihmisenä, joka hän on. Se kokemus yhdistää valitettavasti jossain määrin meitä kaikkia. Me olemme uhreja monenlaiselle väkivallalle. Siitä puhuminen ei ole yksiselitteisesti ”uhriutumista”, siis kiinni jäämistä uhrin tunteeseen, vaikka toki asiasta saa puhuttua tehokkaammin, kun tuntee siihen liittyvät tunteensa ensin.

Kirjan alkupuolella Hubara kyllä esittelee käsitteitä, joiden ymmärtäminen auttaa käsittämään ja sitä kautta keskustelemaan, tekemään näkyväksi asioita, joista on muutoin hankala keskustella. Edes valkoinen laastari, josta Hurskainen puhuu, ei ollut Hubaran teksissä mielestäni ollenkaan siinä merkityksessä, jolla hän sen lukijana oli kokenut, vaan yhtenä melko merkittömänä yksityiskohtana.

Mielenkiintoisen pariviikkoisestani tekee lopulta oikeastaan tunteisiin ja kirjoittamiseen liittyvä kaari, jonka itse henkilökohtaisesti kävin. Olen pohtinut paljon sitä, että nimenomaan tärkeät asiat ovat niitä, joihin liittyy valtavasti vaikeita tunteita. Ja että tunteet on pakko tuntea, jotta voi puhua itse asiasta järkevästi. Niinpä ryhdyin siis hommiin.

Aluksi Hurskaisen essee suututti minua. Koin, että siinä ohitetaan ja vähätellään Hubaran rasismin vastaista työtä, hänen feminismiään, ansiotaan kirjoittajana, henkilökohtaista kokemustaan sekä ruskeana tyttönä Suomessa että seksuaaliväkivallan uhrina. Olin raivona.

Samaa vähättelyä ovat kokeneet toki kaikki feministit Virginia Woolfista ja Simone de Beauvoirista lähtien. Ja juuri se on rakenteellista sovinismia, josta Hubarakin puhuu. Sen rakenteet siis ovat myös sisällämme, tietoisuutemme rakenteina ja tapoina hahmottaa todellisuutta ja tietysti myös puhua ja kirjoittaa tästä todellisuuskäsityksestämme (käsin). Olin raivona siitäkin.

Yksi naisasiaan liittyvä rakenteellisen sovinismin muoto on nimenomaan naisten kokemusten, tunteiden ja sanomisten hysterisointi eli käytännössä ihmisyyden epäinhimillistäminen. (Asiaa käsittelee muuten hyvin leffa nimeltä Hysteria.) Tämä ilmiö, jossa luonnollinen vääristetään luonnottomaksi, aiheuttaa minussa pelkoa, surua ja raivoa.

Hysterisoinnin ytimenä on seuraava asenne: Se, mikä liittyy ihmisen omaan kokemukseen ja omiin tunteisiin tulee ohittaa, sillä se ei voi sisältää mitään yleispätevää, tieteellisesti validia tai yhteiskunnallisesti tai kirjallisesti vakavastiotettavaa tai kestävää.

Paitsi että voi.

Tunteet ovat juuri se taso, joka yhdistää ihmisiä. Tunteiden ohittaminen on se, joka erottaa ihmisiä. Tunteiden tasohan on oikeastaan ainoa aikaa kestävä taso kaikissa kirjallisesti merkittävissä tuotoksissa. Kieli vanhenee, ihmisyys ei.

Itse koen, että emme elä vain faktan jälkeistä aikaa, vaan todellisten tunteiden tuntemista edeltävää aikaa. Ilmiöt ovat tiiviisti yhteydessä toisiinsa. On kyse saman asian eri puolista.

Ja mitä raivoon tulee: viha kertoo sen, missä rajat menevät. Ja rajoista on kyse ihmisoikeuksissa, vallankäytössä ja vallankumouksissa. Vihan tunne johdattaa ihmistä kohti terveyttä ja vapautta, oikeudenmukaisuutta. Siis silloin, kun se todella tunnetaan, eikä muuteta vihapuheeksi tai vihasta kumpuavaksi toiminnaksi, jossa ei oikeastaan uskalleta tai osata astua itse tunteeseen, vaan pyöritään sen ympärillä. Tunteen kesto sen kulkiessa kehossa on muutama sekunti. Kun ihminen todella tuntee tunteensa, koko homma on nopeasti ohi, eikä sen ympärille tarvitse rakentaa sijaistoimintaa. 

Pidin Hurskaisen esseessä ajatuksesta, josta kirjallisuuden ja kirjoitetun sanan arvoa mitataan ajassa.

Itse ajattelen, että oikeastaan esseistit, jotka kykenevät tuntemaan tunteensa, pystyvät ilmaisemaan itseään kaikkein kestävimmin. Koko Hubaran tunne-esseet ovat tärkeitä, aikaansa edellä tai vähintäänkin ajassaan kiinni olevia esseitä.

Myös Anu Silfverberg kirjoitti eräänlaisia tunne-esseitä ja onnistui tehtävässä loistavasti esseekokoelmassaan Luonto pakastimessa. Kirja on osoitus siitä, kuinka vasta tuntemalla tunteensa suhteessa asioihin, jotka vaikeita tunteita herättävät (hänen tapauksessaan eläinten syöminen, feminismi, Jumala jne.), saa aikaan kiinnostavia ajatuksia, aikaa kestävää ajattelua ja pätevää argumentointia. Luen myös Antti Nylénin tähän porukkaan.

Esimerkiksi Timo Hännikäinen ei pystynyt samaan esseessään Ilman. Teos oli minulle lukijana kiinnostavimmillaan niissä kohdin, jossa Hännikäinen oli vilpittömästi haavoittuvainen, mutta teksti kaatui kirjoittajan kyvyttömyyteen olla auki loppuun asti (mikä sinänsä on täysin ymmärrettävää, se on vaikeaa). Tekstissä alettiin keksiä ulkoisia ratkaisuja henkilökohtaisille tunneongelmille, eli vastuu omista tunteista sysättiin yhteiskunnalle tai ”naisille” (nämä tuntemukset sinänsä ovat monille yhteisiä, samoin kuin epäonnistunut ratkaisuyritys ja ylipäätään tiedostamattomuus, joka liittyy väistämättä ihmisen selviytymis- ja suojautumismekanismeihin). Kirjallisesti teos kuitenkin jätti lukijan ilman. Ilman täyttymystä, ilman viisautta, ilman katharsista, ilman lukukokemusta, joka johdattaa lukijansa loppuun asti valitussa teemassa.

Samoin kävi Hurskaisen esseelle. Sitä oli pintatasolla mukavaa lukea, sillä tekstiä liikuteltiin miellyttävän älyllisesti. Samaan aikaan syvätasolla tarkasteltuna juuri se oli tekstin suurin heikkous. Jos mielen avulla yrittää kohdata tunteita, tulos on toimimaton. Tällä tavalla tehty teksti ei lopulta liity oikein mihinkään. (Tuli mieleen yksi Johannes Ekholmin Rakkaus, niinkun teemoista, josta kirjoitin aiemmin täällä.)

Hurskaisen kirjoitus herätti paljon keskustelua, joka toki on yksi esseen tarkoituksista. Nuori Voima julkaisi muutaman kirjoituksen kimaran nettisivuillaan.

Miten pariviikkoiseni sitten päättyi?

Olen ensinnäkin henkilökohtaisesti super-onnellinen siitä, että en kirjoittanut vihastuksissani tätä tekstiä. Minulla on paljon sanottavaa aiheista, jotka herättävät itsessäni voimakkaita tunteita. Olen etsinyt keinoa, jolla kommunikoida niistä silti, vieläpä kaikkia keskustelun osapuolia aidosti kunnioittaen. Koen kestäväksi ajaa ihmisoikeuksia vain ja ainoastaan tavalla, jonka pystyn toteuttamaan kaikkien osapuolien ihmisyyttä kunnioittaen, ilman syyttelyä ja tuomitsemista. Olen päätynyt siihen tulokseen, etten voi onnistua siinä tunteeni ohittaen, vaan ainoastaan tunteeni tuntien. Ja kertomalla tunteeni ääneen tai ainakin tuntemalla ne itse itsessäni ennen kuin avaan suuni tai kirjoitan.

Kirjoittaminen on lajityyppinä kestävää, erityisesti aikana, jolloin kaikki sanottu jää nettiin pyörimään päämäärättömäksi ajaksi. Vihaisena kirjoittamisesta tulee vain paha olo. (Olen kokeillut.)

Tällä kertaa kokeilin siis toista reittiä. Tunsin kehossani oman vihani, jonka Hurskaisen essee minussa herätti. Se oli sitä samaa vihaa, jonka koen osuvan vuosituhansia vanhaan alitajuiseen ihmisen feminiiniseen olemuspuoleen liittyvään haavaan, joka liittyy kehon, kokemuksen, tunteen ja herkkyyden ymmärtämättömään lyttäämiseen.

Kun olin tuntenut oman vihani kaikessa rauhassa, ei minun tehnyt enää mieli raivotakaan. Luulin jopa, etten kirjoita aiheesta yhtään mitään, sen verran epäkiinnostavalta koko keskustelu alkoi tuntua. Mutta ei se sitten niinkään mennyt, kirjoitin silti. Enkä oikeastaan usko, että kokonaan vaikeneminen on edes kultaa.

Ja mitä suomalaiseen keskustelukulturiin tulee, vaikuttaa siltä, että suomalaiset harjoittelevat kollektiivisesti nyt tunteiden tuntemista, käsittelemistä ja kunnioittamista. Itsessään ja toisissaan. Kirjoittamisessaan. Esseistiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Se ei ole helppoa.

Joten siksi kaikkea tätä keskustelua tarvitaan. Ja tunteiden tuntemista!

Teksti ja kuva: Jenni Arbelius

Koko Hubara: Ruskeat tytöt. Like. 2017. 

Nuori Voima Kritiikki kevät 2017.

Liity Kirjavallanlumouksen listalle!

Liity nyt ja tiedät aina mitä lukea.

Sähköpostisi on turvassa. Voit poistua listalta milloin tahansa.

Copyright © 2017 2017. All rights reserved.
Proudly powered by 2017. Theme 2017 made by FitWP.